Kirjoittanut: Anonyymi
On tapana sanoa, että jonkin merkityksen huomaa vasta kun sen menettää. Minun tarinassani kävi kuitenkin päin vastoin, sillä kaipasin jotain mitä en osannut sanoittaa. Muistan elämäni vaikeimmista vuosista lähinnä utuisia välähdyksiä sieltä täältä, kuten lasten naurua ja iloisia yhdessäolon hetkiä. Työskentelin itsenäisellä alalla, eikä minulla juuri ollut ihmiskontakteja. Kotona elin kuin vanki, en saanut tavata edes sukulaisiani ja minun tuli hoitaa töiden lisäksi lapset, lemmikit ja koti. Ei siis liene ihme, että suurin osa ajasta on usvan peitossa.
Taistelin myös erilaisten fyysisten sekä psyykkisten haasteiden kanssa, ja lopulta olin täysin työkyvytön. Maailmani kääntyi kokonaan sisään päin, kodin arki oli kaikki mitä minulla oli. Vaikka keräsin rohkeuteni ja lähdin, ajauduin taas huonoon suhteeseen, joka toi elämääni uusia haasteita mm. uusperhekuvion muodossa. Puolisoni paljastui alkoholistiksi kun meillä oli jo yhteinen lapsi ja koin olevani pakotettu jäämään. Olin edelleen loukussa.
Pikakelataan reilu vuosikymmen eteenpäin. Olimme eroamassa, riitaisasti, mutta tukenamme oli perhetyöntekijä. Kerran hän lausui maagiset sanat: “Kävin tutustumassa Salon Klubitaloon, minun mielestäni se olisi juuri sinulle sopiva paikka.” Kun kuulin, että talolla on mahdollisuuksia monenlaiseen luovaan itseilmaisuun, olin heti varovaisen kiinnostunut. Soitin sosiaalityöntekijälleni ja pyysin hänet mukaan.
Ensimmäinen tutustumiskerta meni hieman sumussa, vuosien ihmiskontaktien puutteen vuoksi olin arka ja hermostunut. Sain paljon informaatiota pienessä ajassa, talo tuntui sokkeloiselta ja siellä oli paljon väkeä. Vaikka tiesin tarvitsevani aikaa prosessointiin, varasin seuraavan ajan. Niin minusta tuli yhteisön jäsen, ihan tuosta vain yllättäen. Tunsin kuuluvani johonkin.
Huomasin sujahtavani Klubitalon arkeen. Työtehtävät tulivat tutuiksi, samoin ihmiset, joiden joukosta löysin läheisiäkin tyyppejä. Saan kunnian kutsua heitä nykyään ystäviksi. Jäsenyteni aikana olen kokenut suuria menetyksiä, eron ja täysin uutta tapaa olla ja elää. Minulla on ollut tilaa itseilmaisuun, olen saanut jakaa vaikeuksien lisäksi myös onnellisia hetkiä ja mikä tärkeintä, minulla on aina paikka, jonne mennä.
Nyt opettelen olemaan minä, pyrin kasvamaan henkisesti mutta myös löytämään yhteyden sisäiseen lapseeni. Klubitalon lempeä yhteisöllisyys tukee koulukiusatun, aran, pienen sisäisen minun toipumista tavalla, jota en voi sanoin kuvailla. Aiemmin pelottavilta tuntuneet sosiaaliset hetket ovatkin miellyttäviä ja saan tehdä virheitä ilman tuomituksi tulemista. Se, mitä en tiennyt kaivanneeni on saavuttanut minut nyt: saan vihdoin olla oma viallinen itseni ja silti tuntea osallisuutta, ystävällisyyttä sekä ymmärretyksi tulemisen tunteita.
