Olipa unohtumaton päivä. Niin unohtumaton, että jos olisin tiennyt päivästä tulevan tällaisen, en olisi noussut sängystä ylös. Kävin Turussa uniapneakontrollissa, ja jos joku meni sillä reissulla pieleen, niin se meni.
Kaikki alkoi aamulla, kun minun piti lähteä sairaalaan kontrollikäynnille. Muistin että hoitaja pyysi ottamaan uniapnealaitteen mukaan. Niin. Muistin, ja pakkasin tämän herkän elektronisen vempaimen kiltisti kassiin. Koska olin myöhässä, otin taksin linja-autoasemalle ja hyppäsin perille päästyäni vauhdilla autosta ulos. Taksikuski avasi ikkunan ja huuteli perään. ”Otatko tämän kassin myös, vai viedäänkö kaniin?” Hän oli omasta mielestään hirvittävän hauska. Olisi sillä jotain tietenkin netonnut, reilun tonnin kapistus kun oli, ajattelin, ja nostin painavan kassin olalle.
Kun menin puolityhjään bussiin, ei turvavyö mahtunut kiinni. Vedin ja löysäsin vyötä vuoron perään, ja yritin venyttää sitä vähän pidemmäksi. Viereisellä penkillä istuva valistunut rouva päätti auttaa, ja kertoi minulle ystävällisesti liikenteen vaaroista, joita ilman turvavyötä matkustaminen aiheuttaa. Rouva ei ymmärtänyt, ettei vyö mahtunut yksinkertaisesti kiinni. Lopulta sain kuin ihmeen kaupalla turvavyön lukittua, ja kiitin rouvaa ystävällisesti avusta. Ajattelin, ettei tämä voi pahemmaksi enää muuttua.
Sairaala oli kuin sokkeloinen labyrintti. Kaikkialla oli numeroita ja kirjainkoodeja, joiden mukaan piti osata suunnistaa. Ei tällainen pienestä kyläpahaisesta tullut tumpelo sitä ymmärtänyt. Niin juoksin kolmelle eri luukulle yrittäen ilmoittautua sairaalaan. Viimeisen luukun kohdalla onnistuin. Myönnän, että siinä vaiheessa minua ei enää naurattanut, kun hoitaja kehotti menemään ensin kerrokseen 2 A tutkimuksiin, kerrokseen 1 C labraan ja lopuksi kerrokseen 3 D lääkärin vastaanotolle.
Uniapnealaukku painoi kuin synti. Kun tapasin viimein lääkärin, olin ihmeissäni ja kysyin, koska uniapnealaite oikein tarkistetaan, kun se piti tuoda tänne? Lääkäri naurahti ja sanoi, että ettei sitä olisi tarvinnut tänne tuoda, se toimii etänä. Lääkärin ilme oli huvittunut, eikä hän sanonut mitään. Katseli vain tuolilla lepäävää uniapnealaitetta. Arvaa, porisiko päässäni siinä vaiheessa ylikäynyt pirtupannu. Istuin lamaantuneena tuolilla, yritin sulatella rauhallisesti kuulemaani ja mietin, että jaa, kotiinkin pitäisi vissiin kai vielä mennä.
Niin lähdin sairaalasta raahaten edelleen tuota painavaa uniapnealaitetta, ja otin ensimmäisen tarjolla olevan taksin bussiasemalle. Kuinka kävi. Jouduin jonkun hemmetin hämäräperäisen kuskin hoteisiin. Hänellä oli pitkä takkuinen tukka, korvanapeissa soi äänekäs rock, eikä hän sanonut minulle sanaakaan. Sen lisäksi taksissa oli joku epäilyttävä haju. En kuitenkaan kehdannut nousta autosta enää pois, vaan kerroin minne olen menossa. Siinä vaiheessa, kun taksamittarin käynnistäminen maksoi minulle 15 euroa, tajusin joutuneeni villiin taksiin, ja ymmärsin tämän matkan tulevan minulle kalliimmaksi, kuin olisin ikinä voinut kuvitella.
Kuski lähti ajamaan määränpäähän maisemareittiä pitkin, ja ajatteli kai, etten tyhmänä ulkopaikkakuntalaisena huomaa sitä. Hahaa, huomasin minä, mutten uskaltanut sanoa mitään. Tuijotin vain taksamittarissa verkkaisesti nousevaa lukemaa kauhuissani. En ole ikinä pelännyt niin paljon kuin tämän hiljaisen huijarin kyydissä ja taisin pissatakin vähän housuun.
Se oli kallis kyyti. Kahden kilometrin matka maksoi minulle lopulta 39 euroa. Maksoin matkan vihaisena, läpsyttelin lähimmälle bussipysäkille ja nousin Helsinkiin vievään bussiin. Kun bussin perävalot lopulta vilahtivat ja Turku jäi taakse, huokasin syvään ja mietin, että nyt en ylläty enää mistään. Takaa kuului äkkiä tuttu ääni. Valistunut rouva koputteli olkapäähän ja kyseli, olinko saanut turvavyön varmasti kiinni. Kotimatka saattoi alkaa.
28.10.2024 Kikka
