Kirjoittanut: Mirva ja Kikka
”Hei, olen Riitta ja olen masentunut. Mietin kovasti, voinko hymyillä tai nauraa toisten seurassa. En uskalla, vaikka joskus tekisi mieli.” Kyllä, Riitta. Kyllä voit, ja siihen on monta syytä. Masennus ei vie kykyä kokea hetkellistä iloa, vaikka niin ajatellaan. Olet ihminen, etkä pelkkä diagnoosi.
Vakavan masennuksen keskeisiä oireita ovat masentunut mieliala ja/tai anhedonia eli kiinnostuksen ja mielihyvän väheneminen. Tässä on huomattava sana ”väheneminen”: anhedonia ei tarkoita, että kiinnostuksen tai mielihyvän tunteet olisivat kokonaan kadonneet. (DSM-5, Psykiatrian tutkimussäätiö, 2013, uudistettu laitos 2022.)
Tässä nähdään kaksi eri ilmiötä: odotettu ilo (”En odota, että mikään olisi hauskaa.”) ja hetkellinen ilo (”Tuo olikin oikeasti hauskaa.”) Tämä ero on yksi masennustutkimuksen isoja löydöksiä.
Huumori auttaa ottamaan etäisyyttä ongelmiin ja näkemään ne helpompina. Se luo yhteenkuuluvuutta ja purkaa jännitteitä ihmisten välillä. Se on erinomainen työkalu kuntoutumisessa, kunhan se tuntuu itselle luontevalta.
Vuonna 2022 julkaistiin kiinnostava tutkimus, jossa analysoitiin masennusdiagnoosin saaneiden ihmisten kirjoituksia. Tutkijat halusivat selvittää, esiintyykö niissä aitoja ilon hetkiä. Verrattiin masennusdiagnoosin saaneita ja verrokkiryhmää. Etsittiin ”onnellisia hetkiä”.
Masennuksessa ennakoiva mielihyvä on usein voimakkaasti heikentynyt, mutta masentuneiden elämä ei kuitenkaan ollut jatkuvasti synkkää. He raportoivat ilon hetkiä erityisesti ystävien ja perheen kanssa, luonnossa, eläinten kanssa ja huumorin yhteydessä. Ero oli siinä, että nämä hetket olivat harvinaisempia ja usein voimakkaammin sidoksissa läheisiin ihmisiin. (Ana-Maria Bucur, Adrian Cosma, Liviu P. Dinu, 2022)
Musta huumori ja itseironia masennuksessa
Anna Braniecka tutki 2026 mustaa huumoria (https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0272735826000905) ja mitä hän löysi?
Musta huumori ei itsessään lisää masennusta, vaan ratkaisevaa on tarkoitus. Kun sitä käytetään kivun sanoittamiseen, se voi helpottaa tunnetta. Kun sitä käytetään yhteyden rakentamiseen, lisää se yhteenkuuluvuutta ja kun sitä käytetään omien tunteiden jatkuvaan piilottamiseen, voi se ylläpitää oireita. Eli sama musta vitsi voi olla joko selviytymiskeino tai suojamuuri.
Masennus ylläpitää itseään muun muassa märehtimisen, negatiivisten ennusteiden ja vähentyneiden positiivisten tunteiden kautta. Huumori voi hetkellisesti katkaista tämän kierteen – mutta lopulta vain hetkellisesti. Tämä on tärkeä ero: huumori ei ”paranna” masennusta, mutta se voi avata pienen ikkunan, jossa mieli toimii toisin.
Meidän mielenterveyskuntoutujien huumorintaju on usein myös itseironista. Se on keino ottaa oma sairaus haltuun ja viedä siltä pelottavuus. Saatamme vitsailla omista diagnooseistamme, lääkityksistämme, osastojaksoistamme tai terapiakäynneistä tavalla, joka voi tuntua ulkopuolisesta rajulta, mutta omassa porukassa se yhdistää. Kuvaamme myös toipumisen vaikeutta huumorilla, jotta epäonnistumiset eivät masentaisi niin paljon.
Miksi tämä huumori toimii? Se purkaa häpeää. Kun vaikealle asialle nauraa itse, muiden ennakkoluulot menettävät tehonsa. Se myös yhdistää. Vain toinen saman kokenut ymmärtää vitsin syvyyden ilman selittelyä.
”Mutta minä nauroin: olenko siis huijari?”
Tämä on tutkimuksissa yllättävän usein esiintyvä ajatus. Moni masentunut ajattelee: ”Jos pystyin nauramaan, ehkä en ole oikeasti sairas.” Psykologit kutsuvat tätä joskus itsen mitätöinniksi. Todellisuus on päinvastainen: nauru ei ole diagnostinen testi! Yksi naurahdus ei kumoa diagnoosia, toimintakyvyn laskua, itsetuhoisia ajatuksia, unihäiriöitä tai uupumusta.
Tutkimuksissa tätä huijariajatusta pidetään yhtenä mielenterveyden stigman muotona: ihminen alkaa epäillä omaa sairauttaan, koska koki jotakin positiivista. (Oghenetega E Ayisire 1, Funmilola Babalola 2, Bialo Aladum 3, Oluwabukola C Oyeleye-Adegbite 4, Alexsandra Urhi 5, Akinkunmi Kilanko 6, Chukwudi Agbor 7, Ngozi Adaralegbe 8, Garima Kaur 9, Chioma Eze-Njoku 10, Fareena Soomro 11, Victor C Eche 12, Hakeem A Popoola 13, Gibson O Anugwom 14 , A Comprehensive Review on the Effects of Humor in Patients With Depression, 2022)
Iloinen ja hyväntuulinen mielenterveyskuntoutuja kohtaa usein ennakkoluuloja, jotka johtuvat yhteiskunnan stereotyyppisestä mielenterveysongelmien kuvasta. Toiset alkavat helposti vähätellä tai epäillä. Myös työkyvyttömyys voidaan kyseenalaistaa: jos kuntoutuja on sairauslomalla tai eläkkeellä masennuksen tai muun mielenterveysongelman vuoksi, mutta on silti tavatessa hyvällä tuulella, ihmetellään, miksi hän ei ole töissä.
Oireet ja jaksaminen voidaan tulkita väärin. Sosiaalinen iloisuus voi olla opittu suojamekanismi, joka kuluttaa kuntoutujan voimavaroja, mutta ympäristö luulee kaiken olevan reilassa. Joskus taas iloisuutta voidaan pitää jopa merkkinä hypomaniasta tai maniasta.
Julkisuudessa mielenterveysongelmat kuvataan usein synkkyytenä, jolloin iloisuus luo ristiriidan muiden ihmisten mielikuvissa. Iloisuus on usein pitkän ja raskaan kuntoutumisen tulos, ei merkki siitä, ettei ongelmia olisi koskaan ollutkaan. Iloinen kuntoutuja ei sovi perinteiseen muottiin, ja yhteiskunta hyväksyy helpommin loppuun palaneen suorittajan.
Kela ja vakuutusyhtiöt arvioivat työkykyä usein vain paperilla. Raportti iloisesta ja sosiaalisesta käytöksestä voi tukea virheellistä arviota siitä, että kuntoutuja voisi palata työelämään. Kuntoutujat kertovat usein, että heidän täytyy korostaa huonointa vointiaan tullakseen uskotuksi ja saadakseen tarvitsemansa tuen.
Jos ihminen osoittaa iloa, yhteiskunnallisesti kysytään herkästi: jos pystyt pitämään hauskaa, mikset tee töitä? Sosiaalinen iloisuus ei kuitenkaan korreloi suoraan kognitiivisen jaksamisen, stressinsiedon tai pitkäjänteisen työkyvyn kanssa. Tätä eroa ympäröivän yhteiskunnan on usein vaikea hahmottaa.
Lisää innostavia artikkeleita löydät Salon Klubitalo-lehdistä.
Jutun kirjoittamisessa on käytetty apuna tekoälyä.
